25 Feb 2017

Menneen vuoden mietteitä

tämä söpöläinen nöpötti meksikolaisen takapihan puussa

Kun tätä blogin kirjottamista ei oo jatkanut kuukausiin, on sen pariin palaaminen sitä vaikeampaa, mitä enemmän aikaa on kulunut. Vaikka en oikein osaa edes selittää miksi, sillä oikeastaanhan mä kirjoitan tätä lähinnä vain itselleni – blogit on internetilmiönä erilaisten pikaviestintäpalveluiden nousseen suosion takia kait jo vähän mennyttä kauraa (muakin voi seurata melkein reaaliajassa Instagramissa). Mutta nyt kun talvi alkaa vihdoin taittua kevääseen ja viime vuoden tapahtumia on ehtinyt sulatella rauhassa, alkaa sormenpäitä taas kutkuttaa. 

Viime vuodesta tuli lopulta aika erilainen siitä, millainen siitä alunperin piti tulla. Alkuvuoden Patagonia- ja Kolumbia-reissujen jälkeen muutin takaisin Suomeen. Tarkoituksena oli työskennellä kotimaassa lokakuuhun asti, jolloin jatkaisin opintoja Saksassa. Nautin kovasti keväästä Suomessa, ja siitä, että pystyin viettämään enemmän aikaa itselleni tärkeiden ihmisten kanssa, mutta onhan se vain niin, että mun on noin yleensäkin vaikea pysyä aloillani, ja kuviota ei varmasti helpottanut paluu kahdeksan vuoden takaiseen asetelmaan. Käytännössä tilannetta helpotti (tai vaikeutti) myös se, että Suomesta on yllättävän hankala saada mielekästä työtä. Niinpä keksin laittaa hakupaperit seuraavaan unelmieni matkakohteeseen Islantiin, ja jo kahden viikon sisällä tärppäsi. Sinnepä sitten, Itä-Islannin pikkukylään hotellivirkailijaksi. 

Viisi kuukautta tuolla pohjoisella saarella vierähti ohi ihan hurjan nopeasti. Kesää siinä ei kovin ehtinyt huomaamaan, t-paita-keliä riitti nimittäin koko kesänä yhteensä viisitoista minuuttia (miksiköhän edes olin pakannut sandaalit mukaan?) ja koska olin pääsääntöisesti yksin yötyössä, elin vielä syrjäytyneempää elämää kuin kylän muut 139 asukasta. Tämä kuukausien erakkoelämä teki argentiinalaisen quilomboilun jälkeen yllättävän hyvää, mutta kyllä sitä lopulta alkaa itse kukin kaivata sosialisointia. Muutto Saksaan entisten yliopistokavereiden luokse lokakuun alussa sopi siis kuin nappi silmään. 

Mutta kuten elämällä on joskus tapana, ei kaikki voinut mennä ihan sataprosenttisesti suunnitelmien mukaan. Yliopistolta tuli tyly hylkäyskirje, jonka mukaan en voinut jatkaa opintojani, koska yhdestä hakupaperista puuttui instituutin leima. Yliopiston hakemusvastaava oli myös sössinyt varahakemukseni sillä lailla, että oli laittanut ykkösvaihtoehtoni menemään myös kakkosvaihtoehtona. Koko byrokraattisotkuun ei tuntunut löytyvän mitään tämän lukuvuoden sisällä täyteenpantavaa ratkaisua, joten varasin lennot Meksikoon. Että olispa edes jouluna kesä. 

vaelluspaussi bajacalifornialaisessa kukkulamaastossa

Tämä vuosi pyörähti siis käyntiin (yllätys!) latinalaisessa Amerikassa. Nyt olen kuitenkin ainakin vielä hetken Saksassa. Tää talvi on ollut yllättävän haasteellinen – paluu Argentiinan ikuisesta auringonpaisteesta tänne Keski-Euroopan päättymättömään pilvisäähän on tuonut mukanaan ainakin merkittävän D-vitamiinivajeen. Menihän kesäkin aika vähäaurinkoisissa olosuhteissa ja Meksikossa ihoni reagoi aurinkovoiteesta huolimatta niin hälyttävällä tavalla, että jouduin rajoittamaan ulkona oleskelua enemmän kuin olisin halunnut. Onneksi kämppis tajusi tilanteen ja kiikutti mulle vitamiiniensiapua, itse epäilin lähinnä pitkittynyttä matkanjälkeistä masennusta, tuota reissukansalle niin tyypillistä vikatilaa. Nyt vitamiinisoituneena on paljon jaksavaisempi olo.

Opiskelujen jatkamista pitää siis odottaa vielä syksyyn asti, mutta tylsää mulle ei tunnetusti koskaan tuu. Luvassa on reissuja, työreissuja ja lisää reissuja siihen asti, että asetun tänne vanhaan tuttuun Halleen taas vähän pidemmäksi aikaan. Täältä on hyvä matkustella kaikkialle, mutta huipuinta on se, että tänne on myös hyvä palata. Halle tuntuu kodilta.

11 Jun 2016

Elämä ylösalaisin

nykyinen takapiha

Kuukausi Islannissa on hujahtanut ohi lähes huomaamatta. Ihan hullua menoa tän vuoden ekat kuusi kuukautta, nyt kun oikein alkaa ajattelemaan. Maaliskuuhun asti asuin vielä maapallon eteläisellä pallonpuoliskolla Argentiinassa. Sitten viipotin pitkin Kolumbiaa ja koto-Suomea. Eurooppaan paluumuuttoa suunnitellessa ei tullut mieleenkään, että päätyisin pian takaisin Atlantin rannikolle, mutta Argentiinasta aikalailla pohjoisempaan, nimittäin Islantiin. Elämä on ylösalaisin.

Lisätäänpä yhtälöön vielä se, että teen yötyötä, eli elän oikeastaan Uuden-Seelannin aikavyöhykkeellä, kaksitoista tuntia Islannin kellonaikaa edellä. Herään kuudelta iltapäivällä, ja palaan petini huomaan puoli yhdeltätoista aamulla. Onneksi Islannissa on läpi yön valoisaa kuin päivällä ja sattuneesta syystä talot on varustettu täydellisesti pimentävillä rullaverhoilla, joten ylösalaisin eläminen ei tuota sen suurempia vaikeuksia. Sosialisointi on tietysti vähän kortilla, sillä oon töissä yksin ja nukun kun muut ovat hereillä, mutta onneksi on vapaapäiviä. Ja kiitos modernin teknologian, oon työpäivinä yllättävän paljon yhteyksissä niihin kavereihin, jotka elävät Greenwichistä katsottuna seitsemän tuntia menneisyydessä ja kymmenen tuntia tulevaisuudessa.

Elämä on myös ylösalaisin, koska vaihdoin superurbaanin eteläamerikkalaisen kaupungin kaikesta kaukana olevaan itäislantilaiseen syrjäkylään. Asukkaita on täällä yli neljännesmiljoonan sijaan huimat sataneljäkymmentä, ja lampaita varmaan vähintään saman verran. Kylä jää kahden vuorijonon väliin olevaan merenlahteen ja laakson halki kiemurtelee lohikannastaan kuuluisa joki. Vesiputoukset ja taivaanvuohet luovat taustamusiikkia ja silloin tällöin näkee kylän vieruksia vaeltavan porotokan. Töihin, pankkiin, tai oikeastaan ihan minne vain täällä kylässä kävelee vaatimattomat kaksi minuuttia, mutta lähimpään supermarkettiin saakin ajaa jopa tunnin verran autolla. Mutta eipä oo liikenteen melua tahi pakokaasuja, likaisia katuja ja ylistressaantuneita ihmisiä.


Olen viihtynyt täällä tosi hyvin. Paikalliset on mukavia ja onneksi hyvinkin englannintaitoisia, ja pääsen puhumaan myös muita kieliä päivittäin, sillä jostain syystä tänne tulee merkittävä määrä turisteja. Vapaapäivinä kiipeilen vuorilla tai kipittelen muuten vain pitkin maaseutua. Tämän vuoden paras ostos on ehdottomasti ne kunnolliset vaelluskengät, joihin sain myös todella hyvät pohjalliset (kiitos tukijoukoille! ^.^). Sen kunniaksi vielä pari kuvaa edellispäiväiseltä vuorikiipeilyretkeltä, jolla uskaltauduin nousemaan huipulle asti. Kesä tulee jääsaarelle hitaasti, mutta varmasti: edellämainitulla vaellusretkellä pystyi olemaan jo pelkässä t-paidassa, mutta meren äärellä on vielä kuljettava talvivaatteissa.


Semmoista ylösalaisin-elämää. Taas mulle tapahtui jotain ennalta-arvaamatonta ja ihanaa ~(^▽^)/